Ensimmäinen esitys....

Minun tarinani...

Pidän myös toista blogia, joka on kepeämpi. Nyt koin tarvetta jakaa arkeani alkoholistin vaimona. Uskon ja tiedän, että meitä on monta saman kohtalon eläneitä tai samaa kohtaloa eläväviä. Jotta pääset jyvälle alotan tarinani.

Oli syksy 90-luvun alkupuolella. Olin nuori, mutta en enää mikään teinityttönen. Kävin tansseissa, ravintoloissa, baareissa pitämässä hauskaa ja samalla etsimässä elämäntoveria. Monet ystävistäni olivat jo perustaneet perheensä, mutta minä vielä haeskelin sitä oikeaa. Sitten yhtenä iltana minulle tuli juttelemaan todella piiitkä ja komea nuorimies. Hän puhuapulputti ja heti tunsin, että NYT NYT nyt vihdoin hänet löysin. Siitä se sitten lähti ravintolan hämärästä elämäni suurin rakkaustarina.

Rakkautta meillä on aina riittänyt. Me olemme riittäneet toisillemme. Me olemme ME emme sinä ja minä. 

Kolmen vuoden seurustelun jälkeen menimme samana vuonna ensin kihloihin ja loppuvuodesta naimisiin. Vuosi oli 1993. Voi autuutta ja onnea. Mutta....mutta...pala palalta minulle alkoi valjeta, että suhteeseemme olisi kiemurtelemassa kolmaspyörä: kuningas alkoholi. Olin jo seurusteluaikana huomannut, miten mies tahtoi juoda melko usein ja aina todella känniin itsensä. Luulin, että se loppuisi, kun suhteemme vakiintuisi ja olisimme oikea perhe. Niin oli myös ystävilleni tapahtunut vakiintuminen ja rauhoittuminen. Mutta ei ei meillä. No rakkautta piisasi ja piisasi ja ensimmäinen lapsemme syntyi. Ihana pieni poika tömpsähti maailmaamme ja vei meidän molempien sydämen. Siinä me opettelimme perhe-elämää. Minä hämmentyneenä uutena äitinä itkin, kun mies lähti baariin eikä halunnut olla meidän kanssa.

Vuodet vierivät ja alkoholi maistui miehelle. Ensin oli se suomalainen joka perjantai pullo ja 2000 lukua lähestyttäessä se oli vaihtunut perjantai-lauantai joskus jopa vielä sunnuntai pulloksi. Meille siunaantui vielä kaksi muuta poikaa. Elämä oli arkista aherrusta työn ja lasten kanssa mutta viikonloppuja opin inhoamaan. 

Viikonlopuiksi järjestelin aina poikien kanssa jotakin kivaa tekemistä. Kävimme kylpylöissä, leikkipuistoissa milloin missäkin, että poikien ei tarvitsi katsella isän ryyppäämistä. Joskus oli surkuhupaisaa, kun mies ilmoitti, että nyt tulee raitis viikonloppu niin poika katsoi pettyneenä minua: äiti nyt ei voida tehdä mitään kivaa.

Tätä kesti likimain 10 vuotta. Muutimme rivitalosta omakotitaloon, joka osoittautui hometaloksi. Jouduimme muuttamaan oikeudenkäynnin ajaksi kerrostaloon ja silloin miehen viinankäyttö karkasi pahasti käsistä. Katselin sitä toista vuotta ja etsin itselleni ja miehelleni epätoivoissani apua. Lopulta ymmärsin, että minä en voi omaa rakasta ihmistäni tässä sairaudessa auttaa. Sain kerättyä kaiken rohkeuteni ja muutin maalle samalle paikkakunnalle, josta olin kotoisin. Eipä siinä kauaa mennyt kun rakkauteni jo raapi oveni takana ja enhän minä häneltä voinut ovea sulkea. 

Ensin maalla asuminen alkoi hienosti. Mies oli oppinut vähän läksystään ja hillitsi kaikin tavoin juomistaan. Uskalsimme alkaa rakentamaan omakotitaloa samaiselle paikakunnalle. 2004 pääsimme muuttamaan meidän ihanaan uuteen taloon. Hometalo jupakka saatiin sovittua hinnanalennuksella ennen oikeuden käyntiä ja talo saatiin myytyä purkukuntoisena. Eli alkoi uusi vaihe uskoin lujasti, että parempi.

Pojat kasvoivat ja arkea, rakkautta, työtä meille molemmille riitti. Mies kävi tehtaalla töissä ja minä olin ja olen opettajana apua opettajana oloa on kestänyt jo 22 vuotta..... Vuosien varrella opiskelin lisää ja erityisopettajahan tuosta alkoholistin vaimosta tietenkin lopulta tuli....

Sitten mies sairastui masennukseen 2000-luvun puolivälissä. Hän meni lääkärille, joka määräsi hitonmoisen kuorman mielialalääkeitä, rauhottavia, unilääkkeitä ym, ym, ym.... alkoi uusi ongelmien vyyhti. Mies käytti alkoholia ja kun oli "selvin päin" oli hyvä syödä kuormallinen kemikaaleja lääkkeiden muodossa. Nämä on kaikki lääkärin määräyksestä hän jaksoi muistuttaa. Tätä kaottista aikaa kesti n. 5 vuotta. Tänä aikana hän jäi osa-aikaiselle sairauseläkkeelle. Töihin takaisin kuntouduttuaan hän teki 4 tuntista päivää. Lääkäri saatiin vaihtumaan ja hoidosta tehtiin valitus, jonka päätöksessä luki että oli tapahtunut hoitovirhe. Niin todellakin oli tapahtunut. 

Aikaa ja alkoa kului. Vuodet vieri ja vaihtui samanlaisen sumuisena niin minulla muin hänelläkin. Sumuisuus vain johtui eri asioista. Välillä hän oli mielisairaalassa hoitojaksoilla psykoosin takia. Jostakin hän sai voimaa ja oli miltei 2 vuotta ilman alkoholia. Tänä aikana hän ajoittain sortui käyttämään ylenmäärin lääkärin määräämiä lääkkeitä. Hän koki, että lääkekuormallekin pitää voida tehdä jotakin. Saimme mielenterveystoimistolta apua ja ajan psykososiaalisiin palveluihin. Siellä ihana lääkäri ymmärsi meitä ja lääkkeiden vähentäminen alkoi. Pikkuhiljaa ja hallitusti pilleripurkki toisensa jälkeen lopetetiin, mutta nyt KUNINGAS ALKOHOLI alkoi todenteolla otta miestä hallintaan. 

Viime keväänä lähdin 2 viikon työmatkalle. Tänä aikana mies sai kyllä koko huushollin ja suvun ihan sekaisin ja paniikkiin. Lääkemäärät nousi ja pillereitä huuhdeltiin alkoholilla alas. Minun oli todella vaikea siellä toisessa maassa koittaa selviytyä työstäni ja maltillisesti miettiä, että täältä käsin en nyt pääse tilanteeseen mitenkään puuttumaan. Pojat olivat sen ajan mummulassa vaikka jo yksi on aikuinen toinen melkein ja kolmaskin jo ripitetty.

Keväällä eli nyt toukokuussa hän halusi aloittaa antabus kuurin. Minä huokaisin helpotuksesta. Ihanaa nyt minun ei tarvitse olla sydän syrjällä sinä päivänä, kun lääke on otettu. Mutta kahden kuukauden kuluttua hänen piti ottaa mittaa pystyykö juomaan antabuksen kanssa. Ei oikein kunnolla ja seuraavana päivänä olo oli oksennuksen makuinen. Olin onnellinen, nyt tuokin on kokeiltu enää ei voi olla niin tyhmä, että uudelleen kokeilusi. Puolitoista viikkoa meni hienosti ja viime perjantaina, kun olin tulossa töissä hän ei vastannut puhelimeen. Tiesin heti, että taas mennään kera antabuksen. Ja mennään edelleen.....

Vaikka tarina on lyhykäisyydessään tämä ME olelle edelleen ME ei sinä ja minä. Minä rakastan valtavasti miestäni edelleen. Sitä miestä, joka aika ajoin näyttää itseään pullon takaa. Olen oppinut erottamaan alkoholin sairastuttaman käyttäytymisen ja todellisen mieheni toisistaan. Hän ei voi tällähetkellä himolleen mitään. Tuo himo vie häntä eikä hän himoa. 

Tämä blogi on siis rakkaustarinan lisäksi kertomus viinapirusta ja alkoholistin vaimon arjesta ja selviytymisestä siinä. Seuraavilla kerroilla palailen meidän arkeen ja tietenkin esittelen selviytymiskeinoni: surusta kasvaneen puutarhani, jonka multaan ole suruni kaivanut.